Kävin syksyllä esimieskurssin ja aiheesta valaistuneena totesin johtaneeni perheemme jouluvalmisteluja jo parikymmentä vuotta varsin vanhakantaisin, suorastaan diktaattorimaisin ottein. Päätinkin tänä jouluna muuttaa tilanteen ja kutsuin joulutiimini koolle. ”Mitä ruokaa haluatte jouluaterialle tarjolle?” Vähän vilkuilivat hämmentyneinä toisiaan, mutta vähitellen sieltä alkoi pudota ruokia: kylmäsavulohta, graavilohta, piirakoita,  KINKKUA, keitettyjä perunoita. ”Hienoa”, kannustin uusien johtamisoppieni mukaisesti,” mutta entäpä kasviksia tai juureksia?” Mieheltäni tuli epämääräistä mutinaa laatikoista – ainahan ne ovat joulupöytään kuuluneet….Nuoret tiimiläiset tekivät täystyrmäyksen: ” ei niitä kukaan syö!” Esitettiin seesamisiemenpapuja ja paahdettua kukkakaalia. Vetäydyin johtajantoimistooni kodinhoitohuoneeseen – tässä tuli paljon pohdittavaa.

Joulu on selkeästi vuotemme tärkein ruokajuhla. Siihen latautuu paljon odotuksia ja perinteitä, joiden alle väsynyt joulunlaittaja uupuu. Nuorissa perheissä sovitellaan pikkuhiljaa kahden suvun ruokaperinteitä samaan juhlapöytään – yksi tuo imelletyn perunalaatikon, toinen herneet. Pyhiä perinteitä ei kannata ottaa liian vakavasti, kun niitä penkaisee ajassa taaksepäin, voi tullakin yllätyksiä. Käy ilmi, että sillihöystö olikin kokeilu Kotilieden joululehdestä – heidän näkemyksensä uudistaa joulupöytää, ei kymmenen sukupolven jatkumo.

Satokausikalenterin mukaan

Perinteikäs joulupöytämme on nerokkaasti rakennettu kausiajattelun ympärille. Sika kannatti teurastaa vasta myöhään syksyllä, kun kelit ovat viilenneet, näin liha on helpoin säilöä – on siis luontevaa, että sika on joulupöytämme proteiinilähde. Tässä vaiheessa vuotta tuorekasvikset olivat aikoinaan vähissä, mutta kellari pullisteli juuresvalikoimaa; sieltä oli helppo keitellä lantut ja porkkanat laatikoiksi ja tehdä salaatti punajuurista ja sipulista.

Päädyinkin johtajankolossani tekemään kompromissiehdotuksen: pyrimme mukailemaan joulupöydässämme tätä satokausiajattelua, mutta siten, että ruuat myös tulisivat syödyksi. Oli pakko myöntää itselleenkin, että laatikoita ja rosollia päätyi joka joulu kompostiin. Samalla sormet rupesivat syyhyämään perinteiden luojana. Mitäs minä voisin ujuttaa lastemme makuhermoihin niin, että ne jäisivät elämään ikuisiksi jouluperinteiksi? Seesamisiemenpavut siis tulevat tänä vuonna kinkkumme kylkeen, sillä viime vuonna saimme hyvän sadon pensaspavuista ja pakastin pullistelee niitä. Kukkakaali ei tuontitavarana päässyt jatkoon. Lanttulaatikkoa tarjoillaan siksi, että olin tehnyt sitä valmiiksi pakkaseen jo aikoja sitten ja itse pidän siitä. Mustana hevosena pöytään laukkaa lehtikaali – ihan vain sen takia, että se joulunkin aikaan terhakkaan vihreänä kasvaa kasvimaallani!

Suurin muutos joulussamme on, että esikoinen viettää sen muualla ensimmäistä kertaa elämässään. Jokainen äiti varmasti haluaisi kaikki poikaset jouluksi siipiensä suojaan, mutta oikeasti iloitsen, että hänellä rakentuu oma elämä ja on toinenkin ruokapöytä, jonne hän on tervetullut niinkin perhekeskeisenä juhlana kuin jouluna. Näiden kahdenkymmenen yhteisen joulun aikana pari pinttynyttä jouluruokatoivetta oli häneenkin ehtinyt jo tarttua, siksi pakkaamme joulureissulle mukaan reilun satsin tuoreita karjalanpiirakoita ja ison pussin perunoita – sellaista oikeaa lajiketta, joka pysyy kiinteänä keitettynäkin. Ilman niitä ei joulu tule.

Nauttikaa joulustanne – jokaisesta kinkkuviipaleesta,  piparinmurusta ja suklaakonvehdista. Elämyksellinen jouluateria rakentuu yhdessä olemisesta ja kiireettömyydestä, ei siitä montako perinnesorttia pöydässä on tarjolla. Jos jokin ruokalaji on jouluvieraalle ehdoton pakko, hän voi tuoda sen tullessaan.

Hyvää ja Rauhallista Joulua!